Intia 2014, Osa 3: Goa

Varanasista sitten saavuttiin Delhiin aikeena poistua asap Goalle. No sepä ei nyt sit taas mennykkää yhtä sujuvasti, ku Strömsössä. Arvatenkaan. Yritettiin pyrkiä rautatieaseman ”Foreign Tourist Burouhun”, no eihän sitä mukamas enää ollu olemassakaan. Just. No käytiin sitte riksalla jossain ”Government Tourist Officessa”, jossa tarjosivat meille junalippua ”kohtuulliseen” viiden tuhannen rupian hintaan eli melkein 70€. Koska ”muita lippuja ei ole enää saatavilla”. No eipä tietenkään ole. No kiitos tyhjästä. Lisää suhailua riksoilla, lisää pörräystä Paharj Ganjissa, lisää kusetusyrityksiä rautatieasemalla. Hermojen tulo alko olla lähellä. No lopulta me sit kuitenkin löydettiin se paikallisen VR:n virallinen turistilippumyynti-pulju. Sieltä sit jännästi saatiin kuitenkin 2400rupialla 27 tunnin pikajunaan lippu (jotka olivat sen toisen toimiston mukaan loppuunmyyty...) Goalle AC3-luokassa sisältäen kaikki ruuat. Onnistumisen huumassa lähettiin sitten muutamalle King Fisherille. Delhissä (ja monessa muussakaan paikassa Intiassa) ravintolat ei saa myydä bisseä (mulle tuntemattomasta syystä), joten sitä ei oo menussa, mutta sitä saa kuitenkin tilattua, kun pyytää tarjoilijalta ”special teen”. Kalja tarjoillaan sitten sellasista tuopin kokosista teemukeista. Jotenki just niin Intiaa...

Matkustaminen saa ihmisen aina hyvälle tuulelle!

Seuraavana päivänä sitten junaan ja nokka kohti Goaa. Junamatka meni yllättävän jouhevasti, vaikka kummallakin alko olla jo ihan mieletön hinku olla perillä. Junassa hengattiin kanssa-tovereiden kanssa ja syötiin hyvin. Tuntu, että sitä ruokaa meille kannettiin jatkuvalla syötöllä: kun edellisen aterian roskat oli siivottu, ni melkeinpä samantien sietä alko jotain pientä palaista jo uudelleen tulemaankin. Ruoka oli hyvää, ja sitä siis todella oli riittämiin...

Meals on wheels...

Hengailuu vessas. Perussettii...

Perillä Margaossa oltiin sitten kroisoksia ja otettiin mittari alle, jolla suhattiin kohti Pohjois-Goaa ja Arambolia. Aramboliin saavuttaessa ei paljon muusta haaveiltu, ku suihkusta ja kylmästä King Fisheristä. Totuus iskikin sitte kivasti naamalle, että Intiassa vietettiinkin Gandhin syntymäpäivää, joka on ”Dry Day” eli alkoholia ei saa tarjoilla. Jumalauta! Sanomattakin lienee selvää, että turistin mieli oli välittömästi pahana ja loma pilalla. No, onneks kuitenki oltiin Intiassa, eikä hätä ollu minkään näkönen, vaan rahalla ja suhteilla saa mitä vaan. Myös alkoholia kansallisena alkoholittomana päivänä. Pahat turistit... 

 

Arambol Beach

Arambolissa myös molemmat Tiinan kanssa kilpaan hämmästeltiin sitä, että onko Arambol todella aina ollu näin pieni? Siellä myös oli päällänsä (ja koko Intiassa siis) joku hindujen juhlapyhä, ja kaikilla paikallisilla oli pitkä viikonloppuvapaa. Arvatenkin Goa oli täynnä paikallisia turisteja. 95% turisteista oli paikallisia. Ja 95% paikallisista turisteista on jäätävää jengii. Meininki on vähän sama, ku suomalaisilla, kun ne lähtee Tallinnaan juomaan itsensä tolkuttomaan humalaan halvasta viinasta ja sikailemaan rahvaan sekaan. Intialaisten Tallinna on Goa.

Arambol

Oltiin tosiaan lokakuun alussa ja uusi sesonki oli ihan vasta alkamaisillaan. Suurin osa paikoista oli vielä kiinni. Mun lemppari beach shack Opinhal ei ollu viel pystyssä, kuten ei myöskään yks maailman ihanimmista ravintoloista ikinä, Oshoanic. Oshoanicin tilukset kasvoivat polven mittasta pusikkoa ja omistaja Sadhu oli vielä Rajasthanissa. Taas oli turistilla paha mieli. Ihan ”muutaman" kerran kuultiin lause, että ”jos olisitte tullu kuukauden päästä olis näin ja noin paljon paremmin”. Joo, ja jos tädillä olis munat, se ois setä. Mutta, kun me ollaan täällä NYT!

Huone Arambolissa.

Karkkipäivä! Plus, että ostinki samalla myös ulostuslääkettä, koska toi Chuzkara ei tosiaa ollukaa niin karkki, olikii enemmän ulostuslääke... Sitä myös siis ihan pokkana karkkien seassa myytiin. Että näin.

Arambol

Loppujen lopuksi Arambolissa alko olla vähän tylsää ja päätettiin nostaa kytkintä ja suunnata kohti Anjunaa. Heti seuraavana päivänä. No, lähtö ei sit taas sujunu ihan niin jouhevasti, mitä oltiin suunniteltu. Koska vikan illan bileet, jotka sisäls muun muassa juomapelejä ja Sporting Heroessa (paikallinen baari, jossa usein live-musaa) oli ihmisen tarve riekkua aamu kuuteen asti. Oltas varmaan riekuttu pidempäänki, mut sillon meille ilmotettiin, että kotiin ei oo pakko mennä, mut sinne ei enää voi jäädä... No, sinne ei jääty, mut kotiinkaan ei menty. Eikä muuten lähetty seuraavana päivänä minnekkää. Ei ainakaan Anjunaan. Sitä seuraavana päivänä lähtö suju sitte jo pikkasen jouhevammin, vaikkakin nukkumaanmeno taasen venähti, olihan taas ”vika ilta”. Mut hei, loma. Jaa kuka niitä nukuttuja tunteja laskee?!

Sporting Heroes. Stetsoni päässä tuntemattomasta syystä.

Anjunassa mentiin suoraan hostelloon, jonka meijen saksalainen kaveri Tobias oli meille sieltä varannu. Ja ajettiin muuten taas taksilla, vaikka kuinka oltiin vannottu, että bussilla mennään ja Mapusassa ostoksilla pysähdytään. Niinpä. Yllätys oli, että Anjunassa (joka on siis huomattavasti isompi paikka, ku Arambol) oli viel vähemmän mestoja auki, ku Arambolissa. Rantabaareista ei ollu auki viel ku ehkä kolme tai neljä!

Lehmät päivysti, vaikka rantabaarit oli viel sulki.

Anjunassa sitten vähän käytiin kiertelemässä keskiviikkoisin järjestettävällä kuuluisalla flea-marketilla (jossa oli muuten tähän aikaan vuodest enemmän myyjii, ku asiakkaita). Kiertely oli aika lailla enemmän pikanen läpiajo, koska molemmat siellä ollu useasti aiemminki, ja sillai, että siellä on ollu menoa, meininkiä ja koko alue pursuaa myyjiä ja kaikkia upeita ”Made in India”-tuotteita turistille.

Anjunan flea-market

Illalla sitten suunnattiin UV-baariin, jossa oli kauden ensimmäiset Full Moon-partyt. Meno oli melkosta. Goa-trance pauhas ja jengit bailas. Semi-märällä rantahietikolla istuskeltiin ja hengailtiin meijen uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Hiekkaenkeleitä on ollu myös tarve tehdä. Ja bailailua ollu tarve jatkaa myös seuraavaan iltapäivään saakka. Mut ihan parasta taas!

Anjunassa oli ihan jäätävän paljon hyttysiä. Indonesiassa hyväks todettua hyttysmyrkkyä ei Intiasta luonnolisestikaan löytyny. Yritin ostaa vastaavan 100% herbal-tuotteen. Ei muuten ollu vastaava. Se oli muuten ihan hyvä, mut se hais ihmisurealle, eikä karkottanu ainuttakaan hyttystä...

Anjuna

Anjuna

Anjunasta siirryin sitten loppu ajaksi Little Vagatoriin, Sri-nimiseen aivan ihanaan paikkaan. Omistaja oli Tiinan tuttava, ni kivasti sain huoneen puoleen hintaan. Omistaja Richard on aivan ihana tyyppi, ja koko paikka on niin chilli, nätti ja mitä kaikkee. Loppuaika meniki aika lailla siellä sitten chillatessa ja hyvää ruokaa syödessä. Paikan ravintolassa kaikki ruuat (miinus yks pasta) oli aivan sairaan hyviä! Hyvin sai relattua ennen paluuta hektiseen arkeen Gili Trawanganilla!

Sri Little Vagatorissa ja omistaja Richard

Kaikenkaikkiaan loma Intiassa just täs kohtaa oli enemmän, ku paikallaan. Intiaan saavuttaessa Intia ei iskenytkää täystyrmäystä naamalle, ninku se yleensä on tehny. Suurimpana syynä varmast se, että nelisen kuukautta Indonesiassa eläneenä trooppisen lämpöön oli tottunu, enkä pölähtäny paikalle Suomen pakkasesta, ninku kaikilla aikasemmilla kerroilla. Kusetuksen määrä Intiassa on aikalailla suoraan verrannollinen ihon valkoisuuteen. Ja kusetusta tapahtuu aivan koko ajan. Ja tuijotusta. Ja utelua. Ja pyytelyä valokuviin. Ja ”salakuvien” ottamista, joka lähinnä naurattaa. Byrokratian määrä Intiassa ei myöskään koskaan milloinkaan lakkaa ihmistä hämmästyttämästä. Lähes kaikkiin majapaikkoihin pitää antaa kopio passin infosivusta ja kopio Intian viisumista plus antaa yks passikuva. Touhu on melkosta. Suurta hämmennystä myös aiheutti mun VisaOnArrival, joka on iso leima passissa, eikä ollenkaan perinteinen passiin liimattu lärpäke. Useamman kerran sitä sai selvitellä, että kyllä, tää on viisumi, ja ei, en tiedä, miks se on tollanen, mut toi on se, minkä rajalla sain.

Anjuna

Aluks Intiaan asettumista hiukan vaikeutti se, että olin niin tottunu hektiseen elämään Gileillä, siihen, että on koko ajan tekemistä, aktiviteettia ja viihdykettä. Sit tänne saapuessa mul olikii kaikki päivät aikaa tehä ei mitään... Aluks kaipasin takasin Indoihin, ku siel mukamas kaikki oli jotenki niin paljo upeempaa. Mut äkkii sitä sit totuinki Intian rytmiin ja aloin olla taas aivan huumassa Intiasta. On se vaan niin yhenlainen maa.

Lehmät

Ja ennen kaikkea Intia muistutti taas siitä, mikä on yks ihanimmista asioista reissatessa: ”Happiness in a perfect stranger you meet upon your travels”. Intiassa tapasin huikeita tyyppejä ja sain uusia ystäviä. Ja sain taas reissata mun ihanan ystävän Tiinan kanssa. On se vaan ”Incredible India”!

Goalta sitten lensin Mumbain ja Kuala Lumpurin kautta takasin Balille, josta sitten suuntasin takasin mun omalle pienelle paratiisisaarelle: Gili Trawanganille.

Que pasa, Mufasa?!

 

Ja tuosta!

Ja sit takasin sinne, mistä tulinki.