Pojat
jäi aamulla hostelliin, kun mun ja Lauran marsulutka tuli meitä
hakemaan ysin aikaan. Hypättiin marsulutkan kyytiin ja lähettiin ajamaan
kohti Olkhonin saarta. Tai siis niin me luultiin. Koska sen sijasta,
että matka olis alkanu, me pyörittiinki Irkutskin bussiasemalla ja
Irkutskin lähistöllä puoltoista tuntia ennen, ku varsinainen matka kohti
Olkhonia alko. Oli muuten upeeta näin krapula-aamun kunniaks. Ja koska
ollaanhan urpoja ja ajattelemattomia juoppolalleja, ei meillä ollu
hostellilla mitään aamupalaa. Eikä vettä. Matkalla tuli nälkä ja jano ja
vähän paha mieli. Kunnes Laura muisti, mitä oli Hansu Lauralle reissuun
evääksi laittanu.
Kyllä, tuli kohta jossa turkinpippuri maistui...
Lopulta about neljän tunnin ajon (ja tunnin ruokatauon) jälkeen oltiin Baikalin rannalla. Ja hypättiin hovercfartin (eli ilmatyynyaluksen) kyytiin. Värkki meni sekä jäällä että vedessä. Voin kertoo, että molempia pelotti niin saatanasti, ku kyyti alko. Luottoa värkin toimivuuten ei ollu.
Sitten saavuttuamme Olkhonin saarelle, josta oli vielä puolentoista tunnin ajomatka Khuzirin kylään. Khuzirin kylä on Olkhonin saaren suurin kylä. Asukasmäärästä ei oo tarkkaa tietoa, mutta koko saarella asuu vakituisesti 1500 asukasta.
Meijen yöpaikka eli Nikita's Homestead.
Vaatehylly oli upee.
Kylppäri oli ihanan iso. Ja kuuma kuin sauna.
Meijen asumus. Meijen koti oli yläkerrassa keskimmäinen huone.
Näkymät meijen terassilta.
Saavuttuamme Olkhonin saarelle oltiin molemmat aivan huumassa. Khuzirin kylä (ja koko saari ylipäätään) ja Nikitan mesta (jossa majoiduttiin) oli niin hurmaavia mestoja, että ei meinattu kestää. Henkilökunta (ja Nikita itse) olivat mielettömän ystävällisiä ja mukavia. Oli ihan vähäsen erilainen fiilis, ku Listvyankassa. Ja tää kylä oli just sitä, mitä täältä Baikalilta lähettiin etsimään.
Autokanta oli upeeta! Ajoittain ihan ohuesti tuntu siltä, ku oltas palattu menneisyyteen. Haaveltiin myös kyydistä tollasella upeella sivuvaunullisella moottoripyörällä, mutta se jäi seuraavaan kertaan.
Kylänraitit tuli kolmessa päivässä tutuiks.
Kyläläiset olivat myös hyvinki ihania, ja ihmiset meille moikkailivat ja juttelemaan tulivat. Yhteistä kieltä ei kyläläisten kanssa aina löydetty, mutta se ei juuri haitannu. Lehmiä hengaili myös jonnin verran kylillä. Ja lähimaastoissa.
Ja hihii, kun silmä vältti, pääs yks lehmä livahtamaan portin sisäpuolelle... Ja jos rehellisiä ollaan, pääsi vahingossa yks päivä yks toinenki lehmä sinne livahtamaan. Sit oli hirvee tilanne, et miten saadaan lehmä sieltä pois. Lehmä levitti roskiksia ja söi kaarnaa. Ei uskallettu ruveta hätistelee, joten jouduttii mennä respaan kertomaan, että nyt on lehmä tiluksille päästetty... Ei kuulema haitannu, ku siel ei viel oo mitään kukkia eikä kasvatuksia.
Maisemat oli päätähuimaavat.
Ekana iltana ostettiin pari bissee ja käveltiin kallionkielekkeelle istuskelee ja katselaa auringonlaskua. Kylmä oli kökkiä kallionkielekkeellä kylmää bisse imaillen, mutta oli sen arvosta, koska sanattomaks veti nää näkymät.
Käytiin päiväkävelyllä rannalla, ja yks meijen majatalon koiranpennuista (suosikkipentumme tietty) halus lähtä meitä seuraamaan, ja innokkaasti matkaan lähtikin.
Koiranpentu vaan ehkä ihan vähän yliarvioi omat kykynsä, koska about kymmenen minuutin kävelyn jälkee alko vikinä jalkojen juuressa.
Ja vikinä jatkui, kunnes koiranpentu sai halunsa läpi. Ja melkein koko loppukävelyn ajan (eli reilun tunnin) matka jatkuikin näin.
Uskaltauduttiin myös Baikalin järven jäälle. Tosin ehkä kahen metrin päähän rannasta. Paikalliset siellä viel ihan pokkana pistivät pakuilla (ja sivuvaunullisilla moottoripyörillä ja moottorikelkoilla) menemään jäällä. Jännitti vähän paikallisten puolesta, vaikka meille vakuutettiin, että vielä viikon verran voi huoletta ajella jäällä. Kerrottakoon, että ite en olis ajanu.
Ihan hetken vielä joutuu odottamaan, että rannalle pääsee arskaa ottamaan. Hyvinkin erikoisia kieltoja rannalle kylläkin oli...
Ei kivääriä eikä pulloka, ok. Mutta ei sahaa? Ei pesuaineita? Hämmentävää.
Käytiin myös vähän vaeltelemassa kylän lähimaastossa. Saari ja sen luonto oli upeita jo nyt, ja voin vaa kuvitella, kuinka upee mesta toi saari on kesällä, ku se on puhjennu kukkaan.
Pönäkät ja punakat (ja ah niin ihastuttavat) vaeltajat. Meitä myös on jatkuvasti luultu siskoksiksi. Koska ollaan niin samannäkösiä. Ei, ku hetkinen, ei ollakaan.
Oltiin myös jo aivan huumassa, että nyt voidaan laittaa Hanna Ekolalle kirje ja kertoa, että kyllä arvoisa Hanna Ekola: vielä on villihevosia. Kunnes meille sit kerrottiin, että ei noi ookaan, ku semi-villejä. Ihmiset niitä kasvattaa, mutta hevoset saa elää vapaana tuolla saarella. Ja sit, ku ne on riittävän hyvässä lihassa, niistä tulee päivällinen. Surullinen tarina.
Kevät saapuu Siperiaan.
Huipulla on helppo hymyillä.
Kylä kukkulta katsottuna.
Ihan hyvä vene vielä.
Ihan hyvä laituri vielä.
Jesus, is it you?
Aivan hyvä sähköjohdon tolppa.
Shaman rock.
Vikana yönä oli satanu lunta. Maisema oli aivan totaalisen eri näkönen, ku kaks aiempaa päivää.
Tonne kaukana näkyvälle kukkulalle edellispäivänä käveltiin, ja sit oliki aamusta kukkulat ja metsä aivan lumisena.
Mietittiin tosi paljon sitä, että pitäskö vielä jäädä pidemmäs aikaa (vaika about koko kesäks), mut sään muutos vahvisti päätöstä lähteä, koska huonossa kelissä siellä ei ois juuri ollu mitää tekemistä. Mut joku päivä on paluun aika, ja sillon aion todella olla pitkän aikaa. Olkohin saari teki lähtemättömän vaikutuksen.
Ja tällanen perus-markulutka meitä kuljetti. (Tosin ei tullu yllätyksenä, eikä muuta odotettukaan.)
HIM on kova. Myös Baikalilla.
Ja sitten vielä hovercraftilla mantereen puolelle. Haikein mielin lähdettiin. Paluuta odotellessa <3
Kyllä, tuli kohta jossa turkinpippuri maistui...
Lopulta about neljän tunnin ajon (ja tunnin ruokatauon) jälkeen oltiin Baikalin rannalla. Ja hypättiin hovercfartin (eli ilmatyynyaluksen) kyytiin. Värkki meni sekä jäällä että vedessä. Voin kertoo, että molempia pelotti niin saatanasti, ku kyyti alko. Luottoa värkin toimivuuten ei ollu.
Sitten saavuttuamme Olkhonin saarelle, josta oli vielä puolentoista tunnin ajomatka Khuzirin kylään. Khuzirin kylä on Olkhonin saaren suurin kylä. Asukasmäärästä ei oo tarkkaa tietoa, mutta koko saarella asuu vakituisesti 1500 asukasta.
Meijen yöpaikka eli Nikita's Homestead.
Vaatehylly oli upee.
Meijen asumus. Meijen koti oli yläkerrassa keskimmäinen huone.
Näkymät meijen terassilta.
Saavuttuamme Olkhonin saarelle oltiin molemmat aivan huumassa. Khuzirin kylä (ja koko saari ylipäätään) ja Nikitan mesta (jossa majoiduttiin) oli niin hurmaavia mestoja, että ei meinattu kestää. Henkilökunta (ja Nikita itse) olivat mielettömän ystävällisiä ja mukavia. Oli ihan vähäsen erilainen fiilis, ku Listvyankassa. Ja tää kylä oli just sitä, mitä täältä Baikalilta lähettiin etsimään.
Autokanta oli upeeta! Ajoittain ihan ohuesti tuntu siltä, ku oltas palattu menneisyyteen. Haaveltiin myös kyydistä tollasella upeella sivuvaunullisella moottoripyörällä, mutta se jäi seuraavaan kertaan.
Kylänraitit tuli kolmessa päivässä tutuiks.
Kyläläiset olivat myös hyvinki ihania, ja ihmiset meille moikkailivat ja juttelemaan tulivat. Yhteistä kieltä ei kyläläisten kanssa aina löydetty, mutta se ei juuri haitannu. Lehmiä hengaili myös jonnin verran kylillä. Ja lähimaastoissa.
Ja hihii, kun silmä vältti, pääs yks lehmä livahtamaan portin sisäpuolelle... Ja jos rehellisiä ollaan, pääsi vahingossa yks päivä yks toinenki lehmä sinne livahtamaan. Sit oli hirvee tilanne, et miten saadaan lehmä sieltä pois. Lehmä levitti roskiksia ja söi kaarnaa. Ei uskallettu ruveta hätistelee, joten jouduttii mennä respaan kertomaan, että nyt on lehmä tiluksille päästetty... Ei kuulema haitannu, ku siel ei viel oo mitään kukkia eikä kasvatuksia.
Maisemat oli päätähuimaavat.
Ekana iltana ostettiin pari bissee ja käveltiin kallionkielekkeelle istuskelee ja katselaa auringonlaskua. Kylmä oli kökkiä kallionkielekkeellä kylmää bisse imaillen, mutta oli sen arvosta, koska sanattomaks veti nää näkymät.
Käytiin päiväkävelyllä rannalla, ja yks meijen majatalon koiranpennuista (suosikkipentumme tietty) halus lähtä meitä seuraamaan, ja innokkaasti matkaan lähtikin.
Koiranpentu vaan ehkä ihan vähän yliarvioi omat kykynsä, koska about kymmenen minuutin kävelyn jälkee alko vikinä jalkojen juuressa.
Ja vikinä jatkui, kunnes koiranpentu sai halunsa läpi. Ja melkein koko loppukävelyn ajan (eli reilun tunnin) matka jatkuikin näin.
Uskaltauduttiin myös Baikalin järven jäälle. Tosin ehkä kahen metrin päähän rannasta. Paikalliset siellä viel ihan pokkana pistivät pakuilla (ja sivuvaunullisilla moottoripyörillä ja moottorikelkoilla) menemään jäällä. Jännitti vähän paikallisten puolesta, vaikka meille vakuutettiin, että vielä viikon verran voi huoletta ajella jäällä. Kerrottakoon, että ite en olis ajanu.
Ihan hetken vielä joutuu odottamaan, että rannalle pääsee arskaa ottamaan. Hyvinkin erikoisia kieltoja rannalle kylläkin oli...
Ei kivääriä eikä pulloka, ok. Mutta ei sahaa? Ei pesuaineita? Hämmentävää.
Käytiin myös vähän vaeltelemassa kylän lähimaastossa. Saari ja sen luonto oli upeita jo nyt, ja voin vaa kuvitella, kuinka upee mesta toi saari on kesällä, ku se on puhjennu kukkaan.
Pönäkät ja punakat (ja ah niin ihastuttavat) vaeltajat. Meitä myös on jatkuvasti luultu siskoksiksi. Koska ollaan niin samannäkösiä. Ei, ku hetkinen, ei ollakaan.
Oltiin myös jo aivan huumassa, että nyt voidaan laittaa Hanna Ekolalle kirje ja kertoa, että kyllä arvoisa Hanna Ekola: vielä on villihevosia. Kunnes meille sit kerrottiin, että ei noi ookaan, ku semi-villejä. Ihmiset niitä kasvattaa, mutta hevoset saa elää vapaana tuolla saarella. Ja sit, ku ne on riittävän hyvässä lihassa, niistä tulee päivällinen. Surullinen tarina.
Kevät saapuu Siperiaan.
Huipulla on helppo hymyillä.
Kylä kukkulta katsottuna.
Ihan hyvä vene vielä.
Shaman rock.
Vikana yönä oli satanu lunta. Maisema oli aivan totaalisen eri näkönen, ku kaks aiempaa päivää.
Tonne kaukana näkyvälle kukkulalle edellispäivänä käveltiin, ja sit oliki aamusta kukkulat ja metsä aivan lumisena.
Mietittiin tosi paljon sitä, että pitäskö vielä jäädä pidemmäs aikaa (vaika about koko kesäks), mut sään muutos vahvisti päätöstä lähteä, koska huonossa kelissä siellä ei ois juuri ollu mitää tekemistä. Mut joku päivä on paluun aika, ja sillon aion todella olla pitkän aikaa. Olkohin saari teki lähtemättömän vaikutuksen.
Tällasta markkinoitiin...
Ja tällanen perus-markulutka meitä kuljetti. (Tosin ei tullu yllätyksenä, eikä muuta odotettukaan.)
HIM on kova. Myös Baikalilla.
Ja sitten vielä hovercraftilla mantereen puolelle. Haikein mielin lähdettiin. Paluuta odotellessa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti