Ulan-Udesta lähetiin bussilla Mongolian puolelle, koska juna oli puolet nopeampi ja puolet halvempi. Bussi oli puolillaan porukkaa, joten saatiin kivasti leveillä kahen paikoilla molemmat. Rajamuodollisuudet meni tosi nopeesti, tunti ja vartti, niin oltiin ylietty molemmat rajat. Venäjän rajalla huumekoirana oli cockerspanieli, jota näytti kiinnostavan enemmän leikkiminen, kun minkään haistelu. Mongolian rajalla herra tullivirkailijaa kiinnosti mun passi kovasti, ja herra mun passia ja mua vuorotellen tölläili ja nauro. Tätä kesti useamman minuutin. Ennen leiman iskemistä herra vielä otti kuvan mun Indonesian viisumista omalla puhelimellaan. Hmmm.
Altanbulagin rajakaupunki. Karua on.
Ulaanbaatarissa oltiin kaks ekaa yötä, päivät ja illan vietettiin kaupunkia töllistellen ja kävellen siellä ja täällä. Ulaanbaatar on tylsä ja iso kaupunki, jolla ei ollu mitään erityistä annettavaa meille. Ulaanbaatarissa asuu yli 1,1 miljoonaa asukasta, joka on yli kolmannes koko Mongolian asukasmäärästä. Kaupunki on melko sakeana pakokaasusta ja liikenne on totaalisen kaaoottinen. Kadunylitys Moskovassa ei tunnu miltään tän jälkee! Liikennevalot on ohjeellisia, ja jalankulkijan oikeudet on olemattomat.
Kaupunki on myös mielenkiintonen miksaus uutta ja vanhaa. Kaupungissa on moderneja rakennuksia, kalliita merkkiliikkeitä, lasiseinäisiä tornitaloja, ränsistyneitä neuvosto-aikaisia kerrostaloja, hökkeleitä ja jurttia. Hämmentävää, mutta jurttia on myös ihan kaupungin keskustassa. Kaupungin keskustassa oli myös Gandan Khiid-luostari, joka on tiibetin-buddhalainen luostari.
Ulaanbaatarissa on mielttömän hyvä vegaani-ravintola Luna Blanca, jossa ollaankin käyty luvattoman monta kertaa aterioimassa (ja aiotaan mennä vielä niin monasti, kun se on mahdollista). Ruoka on sairaan hyvää ja sairaan halpaa. 2-3€:lla irtoaa listalta mikä tahansa pääruoka.
Kaikkialla varoteltiin taskuvarkaista. Ekana iltana joku taskuvaras myös mun kassille pyrki. Kun tunsin, että joku kassia koskee, säikähin ihan saatanasti ja päästin suustani sellasen kiljunnan (voitteko uskoo?!), että taskuvaras pinkas karkuun. Mitään ei saaliiks saanu, mutta mie sain todella opetuksen siitä, että tavarastaan on oltava tarkkana!
Altanbulagin rajakaupunki. Karua on.
Ulaanbaatarissa oltiin kaks ekaa yötä, päivät ja illan vietettiin kaupunkia töllistellen ja kävellen siellä ja täällä. Ulaanbaatar on tylsä ja iso kaupunki, jolla ei ollu mitään erityistä annettavaa meille. Ulaanbaatarissa asuu yli 1,1 miljoonaa asukasta, joka on yli kolmannes koko Mongolian asukasmäärästä. Kaupunki on melko sakeana pakokaasusta ja liikenne on totaalisen kaaoottinen. Kadunylitys Moskovassa ei tunnu miltään tän jälkee! Liikennevalot on ohjeellisia, ja jalankulkijan oikeudet on olemattomat.
Kaupunki on myös mielenkiintonen miksaus uutta ja vanhaa. Kaupungissa on moderneja rakennuksia, kalliita merkkiliikkeitä, lasiseinäisiä tornitaloja, ränsistyneitä neuvosto-aikaisia kerrostaloja, hökkeleitä ja jurttia. Hämmentävää, mutta jurttia on myös ihan kaupungin keskustassa. Kaupungin keskustassa oli myös Gandan Khiid-luostari, joka on tiibetin-buddhalainen luostari.
Ulaanbaatarissa on mielttömän hyvä vegaani-ravintola Luna Blanca, jossa ollaankin käyty luvattoman monta kertaa aterioimassa (ja aiotaan mennä vielä niin monasti, kun se on mahdollista). Ruoka on sairaan hyvää ja sairaan halpaa. 2-3€:lla irtoaa listalta mikä tahansa pääruoka.
Kaikkialla varoteltiin taskuvarkaista. Ekana iltana joku taskuvaras myös mun kassille pyrki. Kun tunsin, että joku kassia koskee, säikähin ihan saatanasti ja päästin suustani sellasen kiljunnan (voitteko uskoo?!), että taskuvaras pinkas karkuun. Mitään ei saaliiks saanu, mutta mie sain todella opetuksen siitä, että tavarastaan on oltava tarkkana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti