Ulaanbaatar

Zaisan-muistomerkillä. Muistomerkki toisessa maailmansodassa menehtyneiden neuvostosotilaiden kunniaks. Kaikkialla sanottiin, että sinne on julmetut portaat, joten oltiin varauduttu johonki jäätävään koitokseen. Portaat oli sitte tosi huonossa kunnossa, mut niiden kipuamiseen meni alta 10 minuuttia. Oltiin ihmeissämme, että mistä on kyse?! No, poislähtiessä selvis, että me oltiin sattumalta kivuttu muistomerkille takakautta, ja oltiin valmiiks jo yli puolenvälin... Kerrankin näin! Koska etukautta mentynä portaat olis ollu saatanallisen pitkät!

Muistomerkiltä oli mielettömät näkymät koko Ulaanbaatarin yli. Kaupunki on niiiin valtavalla alueella, että edes tuolta kukkulan laelta ei saatu ihan täyttä käsitystä kaupungin laajuudesta.
 

Zaisanin alapuolella oli Buddha-puisto. Patsaita oli tasan tää yks.

Bussilippu. Huristelu paikallisbussilla makso 20c. Joten oltiin vähän myös bussibingoa (tosin tahtomattamme), kun ei oikein tiedetty, et mikä bussi olis meitä kotiin kuljettanu. Arvatenki siis pieleen meni ja usealla bussilla on suhattu.

Silkkaa komediaa. Keskirivi keskeltä: mongolialainen Morgan Freeman? Ylärivi kolmas oikeelta mongolialainen Alice Cooper?

Monnis. Muahahaaa!!!
 

Liikennepoliisi ohjaa liikennettä stetsoni päässä. Upeutta!

Hongkongilaiset tytöt jätti meille lahjat :D

 

Gorkhi-Tereljin kansallispuisto

Kolmantena päivänä lähetiin yön yli retkelle Gorhki-Terljin kansallispuistoon. Seuruuseen kuului me, Daniel (suomalainen kundi, keneen tutustuttiin hostellissa) ja kaks hong kongilasta tyttöä sekä meijen upee kuski. Koskaa en oo nähny ihmistä joka keskittyis hommaansa, ninku meijen kuski keskitty ajamaan marsulutkaa. Harmillisesti tästä ei oo kuva-evidenssiä jälkipolville...

 

Ihan ekaks käytii tsekkaamassa jättimäinen Tšingis-kaanin patsas. Vasta myöhemmin meille selvis, että tonne Tšingis-kaanin patsaan sisälle olis päässy hissillä ja portailla, ja olis päässy tonne hevosen päähän asti, damn! Ens kertaan.

 

Samalla myös mulla oli hetkeni korppikotkan kanssa.

Uskollinen marsulutka. Huippunopeus oli ehkä 50km/h. Alamäkeen.

Sieltä sitten edettiin sinne kansallispuistoon. Puisto oli maisemiltaan kaunis, maastoltaan karu ja oudoin kansallispuisto, jonka olen eläissäni nähny. Siellä oli useita jurttakyliä (turisteja varten rakennettuja) ympäriinsä sekä roskia pokkana heitettynä kaikkialle. Pöyristyttävää.

 

Karaokea Mongoliassa kansallispuiston jurtta-kylässä. Mitä muuta sitä turisti reissultansa voisikaan vaatia?! Haaveiltiin, että oltas käyty vetäsees Tsingis-kaan. Haaveeksi jäi. 

 

  

Jurtta-kyliä oli siis useita, ja mekin yövyttiin jurtassa, iiks! Tätä hetkeä ollaan Lauran kanssa ootettu ja pitkään! Jurtta oli hyvinki erilainen, mitä odotin. Tiesin toki, että miltä jurtta näyttää ulkoa päin, mutta täysin yllätyksenä tuli, että millasia noi jurtat (ainakin turistia varten laaditut) on sisältä. Siellä oli siis meille kaikille viidelle sängyt, pöytä tuoleineen, kamiina ja katossa sähkölamppu(!!!). Mut siis ninku sängyt! Ja sähköt! Kaikin puolin oli hyvä ja kiva. Ainut asia, mitä en kauheen aktiivisesti halunnu miettiä oli se, että koskahan sänkyihin on edellisen kerran vaihdettu lakanat. Koska ihan tuoreet ei ne lakanat ollu, ja tuolla noilla tuskin kovin häävejä pyykkimahdollisuuksia on, joten... En ajatellu.

 

Niin monta asiaa on taas kielletty. Toisaalta on aika moni asia myös sallittu. Karhuja ei todisteellisesti nähty.

 
Kilpikonnan muotonen kallio. Nähtävyys numero 1.

Kaikkien (eniten itseni) yllätykseks sain vege-ruokaa! Jee! Ja oli jopa aivan kelvollista ruokaa. Lounas oli spaghettia ja porkkana-kastiketta (muilla spaghettia ja porkkana-liha-kastiketta) ja päivälliseks oli kasviskeitto (muilla sama keitto+extarana epämäärinen liha keiton joukossa). Olin varautunu, että saan about keitetyn perunan. Ja siihen nähden safka oli great success.

Päivällä käytiin haikkailemassa ympäristössä ja ilta vietettiin jurtassa korttia pelaillen ja upeeta läppää heittäen. Hetkeen eiehkä oo niin paljoo taas naurettu. Oli tosi kiva ilta, kerrassaan! Illalla jurtassa oli tosi lämmin, mutta kun kamiinassa ei lämpöä pidetty yllä, alko yön mittaan lämpö hiipua ja aamulla oli saatanallisen kylmä. Mut eipä aamulla siinä suurta tarttenu toimittaa, syötiin aamupala ja lähettiin ajelee takas kohti Ulaanbaataria. Hyvä reissu!

About tältä Mongoliassa näyttää kaikkialla.

Matkalla takas Ulaanbaatariin kuski pysäytti, osoitti tota kivi-asiaa ja käski ulos autosta. Tehtiin työtä käskettyä ja kuvia räpsittiin. Koskaan ei selvinny, että mistä oli kyse.

Illalla saatiin fiksattua meijen tuleva aavikko-reissu sekä junalippu Pekingiin ja sit käytiin (jännästi) taas Luna Blancassa päivällisellä.

Mongolian ensipuraisu

Ulan-Udesta lähetiin bussilla Mongolian puolelle, koska juna oli puolet nopeampi ja puolet halvempi. Bussi oli puolillaan porukkaa, joten saatiin kivasti leveillä kahen paikoilla molemmat. Rajamuodollisuudet meni tosi nopeesti, tunti ja vartti, niin oltiin ylietty molemmat rajat. Venäjän rajalla huumekoirana oli cockerspanieli, jota näytti kiinnostavan enemmän leikkiminen, kun minkään haistelu. Mongolian rajalla herra tullivirkailijaa kiinnosti mun passi kovasti, ja herra mun passia ja mua vuorotellen tölläili ja nauro. Tätä kesti useamman minuutin. Ennen leiman iskemistä herra vielä otti kuvan mun Indonesian viisumista omalla puhelimellaan. Hmmm.

Altanbulagin rajakaupunki. Karua on.

Ulaanbaatarissa oltiin kaks ekaa yötä, päivät ja illan vietettiin kaupunkia töllistellen ja kävellen siellä ja täällä. Ulaanbaatar on tylsä ja iso kaupunki, jolla ei ollu mitään erityistä annettavaa meille. Ulaanbaatarissa asuu yli 1,1 miljoonaa asukasta, joka on yli kolmannes koko Mongolian asukasmäärästä. Kaupunki on melko sakeana pakokaasusta ja liikenne on totaalisen kaaoottinen. Kadunylitys Moskovassa ei tunnu miltään tän jälkee! Liikennevalot on ohjeellisia, ja jalankulkijan oikeudet on olemattomat.

Kaupunki on myös mielenkiintonen miksaus uutta ja vanhaa. Kaupungissa on moderneja rakennuksia, kalliita merkkiliikkeitä, lasiseinäisiä tornitaloja, ränsistyneitä neuvosto-aikaisia kerrostaloja, hökkeleitä ja jurttia. Hämmentävää, mutta jurttia on myös ihan kaupungin keskustassa. Kaupungin keskustassa oli myös Gandan Khiid-luostari, joka on tiibetin-buddhalainen luostari.

Ulaanbaatarissa on mielttömän hyvä vegaani-ravintola Luna Blanca, jossa ollaankin käyty luvattoman monta kertaa aterioimassa (ja aiotaan mennä vielä niin monasti, kun se on mahdollista). Ruoka on sairaan hyvää ja sairaan halpaa. 2-3€:lla irtoaa listalta mikä tahansa pääruoka.

Kaikkialla varoteltiin taskuvarkaista. Ekana iltana joku taskuvaras myös mun kassille pyrki. Kun tunsin, että joku kassia koskee, säikähin ihan saatanasti ja päästin suustani sellasen kiljunnan (voitteko uskoo?!), että taskuvaras pinkas karkuun. Mitään ei saaliiks saanu, mutta mie sain todella opetuksen siitä, että tavarastaan on oltava tarkkana!

До свидания Русский язык eli Näkemiin Venäjä!

Venäjän osuus Tran-Siperian reissusta on nyt paketissa. Omat ennakkoluulot Venäjää ja venäläisiä kohtaan muuttuivat matkan varrella melkoisesti. Positiivisempaan suuntaan. Mitä pidemmälle Moskovasta itään edettiin, sitä mukavammaksi ihmiset ja meininki muuttui. Mulle täysin uutena asiana myös tuli kulttuurillinen alue nimeltä Burjatia. Burjatian tasavalta on itsehallinnollinen alue, joka kuuluu Venäjälle. Se myös eros hyvinki huomattavasti muusta Venäjästä.

Ehdottomasti parasta Venäjällä oli Olkhonin saari, se vaan oli käsittämättömän upea mesta. Myös Irutskista tykkäsin kovasti. Ruokaa sain yllättävän hyvin ja joka paikasta. Yhen ainoan kerran jouduin tyytymän siihen, että illalliseksi sain ranskalaiset. 

Iso apu on ollut siitä, että Laura puhuu vähän venäjää. Hukassa oltas oltu ilman Lauraa. Ja melkosta säätämistä olis ollu sanakirjan kanssa...

Kaikennäkösii mahtavii hetkii myös on koettu. Upeit juttui on ollu mm. se, kun Roope ja Laura meni Listvyankassa kahvilaan, ja tiskille menivät ja sanoivat "two americanos", ja siihen kahvilan työntekijät nyökkäilivät ja hymyilivät. Laura ja Roope joutuivat selventämään, että he haluavat kaksi "cafe americanoa", eivät pätkähtäneet kahvilaan sisään ilmoittaen, että "kaks amerikkalaista in da house". Reps.

Upee hetki oli myös ku Irkutskissa tapaamamme korealainen tyttö tavattiin uudestaa Listvyankassa, ja mentii sen tytön ja kahen saksalaisen kundin kanssa kahville. Puhuttiin päivän suunnitelmista, ja mitä kukakin haluaa nähä ja tehä, niin korealainen tyttö kysy, että "where is the jew?" Aiheutti ohutta hämmennystä ja syvää hiljaisuutta pöydässä, kunnes ymmärretiin, että tyttö kyseli, että missä on "zoo"...

Yks suurimmista hjuumor-pläjäyksistä on ollu myös se, kun on nähty Olkhonin saarella lehmälauman juoksevan alamäkeen. Voittaa hassut kissu-videot mennen-tullen.

Kokonaisuutena oli mahtavat kolme viikkoa. Ainut harmistus on se, että jos kevät olis ollu vähän pidemmällä, olis Olkhonin saarella voinut mieluusti viettää pidemmän aikaa. Kovasti myös kiinnostaa nähdä Baikal kesäaikaan. Ja kaikki ihanat tarinat, mitä Olkhonista paikallisilta (tai siellä asuvilta kuuli) sai mut haluamaan nähdä ja kokea itse sen saaren kesäaikaan. Mut uskon siihen, että jos jotain jää jossain näkemättä tai kokematta, on se ainoastaan universumilta kehotus palata sinne uudelleen.

Ulan-Ude

Olkhonin saaren jälkeen oltiin (yllätys, yllätys) taasen Irkutskissa yks yö... Hostel Admiral on tullu tutuks. Irkutskista lähettiin aamujunalla kohti Ulan-Udea. Matka kesti about 7h30min, joka ei edellisen rykäsyn jälkeen tuntunu missään...

Myös Irkutskissa oli satanu lunta, ja alkumatka junasta oli hyvinkin kotoisan luminen.

Mut sitten ihan hetkessä maisemat vaihtu ihan totaalisesti. Kun Ulan-Udeen päästiin, aurinko paisto, eikä lumesta ollu enää tietoakaan.

Vietiin hostelliin kamat ja käytiin kyllillä pyörii ja syömässä. Ulan-Uden keskusta on tosi siisti ja tosi moderni. Odotin ehkä jotain vähän alkukantasempaa kaupunkia... Mut tosiaan yhtäkkiä keskellä Siperiaa onki ihan nätti ja kiva kaupunki. Jossa myös mm. Adidaksen myymyälä ja Sub-way (jota ei kyl olla viel paikallistettu, mitä sitä on kovasti markkinoitu).

Seuraava päivänä käytiin taas kylillä pyörimäs, ja keskusta onki jo aikalailla hallussa, koska on hyvinki pieni toi keskustan alue.

Hassuttelua jättimäisellä Leninin pää-patsaalla.
 

Ulan-Uden keskustaa.

Upeutta!!!

Päivällä käytiin retkellä buddhalaisessa temppelissä, Ivolginsky Datsan. Kyllä, täällä keskellä Siperiaa on buddhalainen temppeli. Luvattiin, että siellä olis myös muumioitunut munkki. Ei nähty. Pettymys. Mut matkat sinne ja takas marsulutkalla oli upeutta. Tunnin verran matka kesti suuntaansa. Hintaa reissulle tuli 2,50€.

 

Illalla päätettiinki sitten vetästä pienet kännit. Ja missäs muuallakaa, ku Che Guevara-baarissa. Joka ei siis aivan ollu baari, vaan konseptina olikin nightclub + ruokaravintola?! Pöytiin tarjoilu kivasti oli. Meijen tarjoilija vaan ei osannu tehä drinkkiä, ku tilattiin niinkin eksoottinen drinkki, ku Cuba libre. Kuka sellasta arvais juoda Che Guevara-ravintolassa?

Mites nää valotaulut, joita oli koko toinen puoli radanvartta täynnä. Onko ok?

Tänään ei ollakaan tehty muuta, ku maattu krapulassa. Ja käyty kaupassa. Koht pitäs sen verran liikuttua, että saatas säädettyy huomiselle bussiliput Ulan-Batoriin. Eli aikalailla viimesiä tääl Venäjällä viedään.