Pohjois-Korea

Tarve päästä maailman suljetuimpaan valtioon

En tunne ketään, kuka olis aikasemmin käyny Pohjois-Koreassa. Mua Pohjois-Korea on jostain kieroutuneesta syystä kiinnostanu jo vuosikausia. (Osasyy lienee mun sairaalloinen mielenkiinto kommunismia kohtaan...) Ymmärrän myös, ettei oo ihan yksiselitteisen ok matkustaa maahan, jossa ihmisoikeudet on lähes tuntemattomat, ja tuen koko reissullani ainoastaan vallitsevaa totalitaarista diktatuuria. Toisaalta en usko, että tilannetta helpottaa se, että kukaan ei sinne matkusta, ja että maa pysyy täysin eristäytyneenä muusta maailmasta. Ja vaikka edes englantia puhuvat oppaat ei saa mulle kertoa mitään ikäviä tosiasioita heidän maastaan, minä saan kuiteskin kertoa heille tosiasioita siitä, miten ihmiset muualla maailmassa elävät. Ja elän toivossa, että valtavasta propagandasta huolimatta pikkuhiljaa tavallisten pohjois-korealaisten silmät rupeavat aukemaan, jona myötä myös tapahtuu muutoksia. 

No, kaikki tietää, että päätökseni lähteä piti, ja nyt on aika viivata yli yksi ISOISTA asioista mun ”To Do-listalta”. Ennen reissua oon yli puol vuotta netistä selvittäny, et miten Pohjois-Koreaan voi mennä, ja todennu, että se on a) vaikeeta b) sairaan kallista. Mulle tuli tosi isona shokkina, että järjestetty 4-5 päivän matka kustantaa alimmillaan 1300€. No, päätin, että siitä olen niin kauan haaveillut, joten se on sen rahan väärti. Päätin myös, että en ala järjestää mitään Suomesta käsin, koska Pohjois-Korean tilanne on niin epästabiili, että se saattaa muuttua hetkessä, enkä toivo, että olisin maksanu about mun kuukausipalkan muutaman päivän reissusta ja sit se peruttaiski, koska ovat päättäneet ydinase-hassutella siellä. Päätin, että hoidan asian Kiinasta käsin, mikäli tilanne Pohjois-Koreassa on kontrollissa, kun Kiinaan saavumme. No, päätös jättää asia Kiinaan olikin tosi viisaasti tehty, koska löysin matkatoimiston, joka järjestää neljän päivän matkoja 580€:n hintaan. Kyseessä oli kiinalainen matkatoimisto, joka järjestää sinne ryhmämatkoja kiinalaisille. Joihin saa siis toki samaa rahaa vastaan myös ulkomaalaiset osallistua. Paitsi jenkit, joille hinta on tuplasti enemmän, ja joiden pitää mennä sinne lentokoneella junan sijasta, koska pohjois-korealaiset eivät päästä jenkkejä maahan maateitse?! No, sain matkan ja menopäivän järjestettyä ilman mitään ongelmia. Luvassa siis ryhmämatka: minä ja kuusitoista kiinalaista. LOL. Kaikki järjestelyt matkatoimiston toimesta sujuivat juuri kuten pitääkin, ja viisumin saannissa ei ollut mitään ongelmia. Ei muuta kuin kohti tuntematonta.

Päivä 1

Aamulla lähtö oli aikaisin, eli herätys oli 5.30. Ja torkku 5.45. Torkku 6.00. Torkku 6.15. Ei jumalauta, pakko nousta. Ja olo oli edelleen tosi heikko ja ikävä. Koska oliks siitä tosiaan puhetta, että universumi rankas mua kaikesta elostelusta ja juopottelusta laittamalla mulle ikävästi jonku ikävän taudin päälle? Yleiskunto heikko ja kurkku on sairaan kipee. Kurkusta rauhaset turvonnu härän palleiks ja nieleminen vaatii enemmän efforttia, ku tunnin BodyPump. Ikävä tilanne. No hain edellispäivänä apteekista lääkettä kurkkukipuun (tai siis luulin näin tekeväni), kunnes pikasella googlettelulla selvis, että mun kurkkukipulääkket olikii viikon antibioottikuuri. Yhteistä kieltähän mulla ei apteekkarin kanssa ollu, joten mitä ilmeisemmin (uskomatonta, mutta totta) saatoin hiukan dramatisoida kiputilojani apteekkarille selittäessäni tälle elekkielellä, että mihin sattuu... No, kuurin aloitin, ja tuskin kauheest meni pieleen, koska aamulla jo ekan annoksen jälkeen (googlasin myös ko. antibioottikuurin annosteluohjeen) olo oli huomattavasti parempi.

Siinä lukee: Dandong-Pjongjang

Dandongin juna-asema

Kiinassa rajamuodollisuudet suju jouhevasti. Multa rajalla kysytiin, että ”do you have a seperate visa?”. En ymmärtäny ollenkaa, mistä kyse, joten kysyin ”seperate visa to where?” Tämä keskutelu käytiin kolmeen kertaan (ja siis kyllä, joka kerta sanasta sanaan noilla sanoin), kunnes mulle näytettiin käsimerkein, että jatka matkaa. Ok. Pohjois-Korean rajamuodollisuudet suoritettiin heti Ystävyyssillan jälkeen. Olin lukenu netistä, että ne saattaa olla tosi raffit, ja matkatoimistostakin sanottiin, että todennkösesti kaikki mun tavarat läpikäydään. Matkatoimiston herrasmies myös kertoi, että gps-laitteita ei saa viedä Pohjois-Koreaan. Kerroin, että mulla on gps myös kamerassa, että mitäs nyt? Kysy multa, että lukeeks mun kamerassa tai kännykässä GPS? No ei lue. No sitten ei kuulema hätää, koska jos niin ei lue, eivät ne kuulema tajua, että niissä vois olla gps. Ok. Kohti Pohjois-Koreaa hallussa laittomasti useita gps-laitteita. Perussettii. Olin henkisesti valmistautunu esittelemään mun kaikki alushousut Pohjois-Korean rajavartijalle, mut ainut muhun kohdistunu tavaroiden tarkastus olikin se, että mun piti avata käsilaukku (ottamatta edes tavaroita sieltä ulos) ja näyttää kännykkä, josta se kirjas mallin ylös. Mikä pettymys! Mun rinkka ei kiinnostanu palaakaan. Ketään. Passi otettiin viranomaisten haltuun heti rajalla, ja passin saa toki takas vasta maasta poistuttaessa. Ni ei sitten tule turrelle mieleen aloittaa hassutteluja.

Ystävyyssillan kävelyosuus loppuu tohon.

Kiinan puoli joesta

Pohjois-Korean puoli joesta

Kyllä, näin edellisiltana oikein Dandongin puolelta: se oli maailmapyörä. Ja ei, se ei ollu käytössä.

Pohjois-Korean puolella. Hurei! Tätä hetkeä on odotettu!

Junamatka Pjongjangiin sujui hitaasti. Matkalla ei saanu ottaa valokuvia. Toisaalta ei siellä mitään kuvattavaa ollukaan. Paitsi loputtomasti riisipeltoja ja harvakseltaan maaseutuasumuksia, jotka olivat tosi ränsistyneitä. Pjongjangissa meitä oli vastassa kaks hallituksen määräämää matkaopasta: Herra Lee ja Neiti Hoo. Nainen oli kiinaa puhuva, mies englantia puhuva ja siis vaan mua varten. Ekana käytiin ostamassa kukkakimput ja asettelemassa ne Kim Jong-ilin ja Kim Il-sungin patsaalle. Jokainen järjestetty matka alkaa tällä samalla seremonialla, olin siitä lukenuki jo netistä. Kukkakimppu makso vähän reilun 2€. Hirvee tilanne oli, ku mua nauratti koko touhu koko ajan, ja olinki lähinnä katse maahanluotuna, ettei kukaan tajuu, että henkisesti repeilen. No, patsaalla tuli ohjeet, että patas pitää olla kuvassa kokonaan, ei saa kuvata vaan osaa patsasta. Ok. En ruvennu kikkailemaan, mutta mieli teki sanoa, että kai ymmärrätte, että voin sitten jälkeenpäin rajata kuvan ihan sellaiseksi, kun haluan?

Siitä kukkaset

Ja sinne vietiin ja siinä pönötettiin.

Patsassession jälkeen meijet kärrättiin hotelliin. Joka on vähintään mielenkiintoinen. 43 kerrosta. Ja josta emme saa omineen ilman opasta poistua. Siellä käytiin nauttimassa illallinen ja loppuilta oli lepoa. Koska olen edelleen törkee ja elostelija, kävin hotellin kaupasta ostamassa yhen kaljan (jota en sitte jaksanu juoda edes puolilleen) 50senttiä vastaan ja otin omassa huoneessa kuuman vaahtokylvyn (jota ennen hinkkasin sen ammeen, ihan vaan varuiks). Sain siis sit kuitenki oman huoneen (luksusta, hurei!!!), vaikka olin eläny luulossa, että tuun jakamaan huoneen jonku toisen kanssa.

 

Hotelli Yanggakdo. Paha mieli ton akvaario-kilpikonnan puolesta. Aina ohikulkiessani kävin sitä suremassa ja lohduttamassa. Telepaattisesti lohduttamassa.

Oma huone

Illallinen hotellin ravintolassa ja ensipurasu paikallista kaljaa. Joskus oon juonu parempaakin, mut oli ihan ok.

Elostellen vaahtokylvyssä kaljaa imaillen.

Päivä 2

Aamupalan jälkeen käytiin taidemuseossa (International Friendship Exhibition), jonne oli koottu kaikki Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin muilta valtioilta (ja vastavilta delegaatioilta) saamat lahjat. Tätä varten oli rakennettu jättimäinen temppelin näkönen linnake. Sanattomaks veti. Sisällä ei valitettavasti saanu ottaa kuvia, koska kuvattavaa riitti. Aina välillä jonku erityisen ruman esineen kohalla mietin, että onkohan se annettu aivan pelkästään vittuilu-mielessä, koska eihän noin rumaa esinettä kukaan voi pokerilla muuten antaa. Esimerkiksi se tiikerintalja Venäjältä. Oli niin upeesti täytetty pää sillä, että pääsis ehdottomasti ”taxidermia epic fails”-listan kärkisijoille. Myös suomalaiset olivat edustettuina lahjoittajina(!!!). Aluks olin todella, että mitähän vittua nyt Suomi, mutta ei sentään Suomen valtio oo mitään lahjoja antanu. Joskus 1980-luvulla oli jonkun malja-asian lahjoittanu Kuopion Suomi-Korea-seuran(?) puheenjohtaja. Hmmm. Eräs maljakko oli taas lahja Mäntsälän Seudun Sanomilta samoihin aikoihin. En oikee tienny, että pitäskö itkeä vai nauraa. Pisteenä iin päällä oli kuitenki se 2012 Suomi-Korea-juche-aate-(tai jotain sinnepäin)-seuran lahjoittama upea pieni taulu, johon oli suomeks kirjotettu about ”Suuri johtaja elää kanssamme ikuisesti”. Myös yks täytekynä oli esillä, ja lahoittajana oli ”Australian business man”. Ok. Impressive. 

Kierros huipentu kolmeen huoneeseen, jossa ekassa oli Kim Il-sung-vahanukke, toisessa Kim Jong-un-vahanukke ja kolmennessa hänen vaimonsa vahanukke. Huoneisiin mentiin jonossa ja asetuttiin riviin, jossa kumarrettiin. Minä en kumartanu. En vaan kertakaikkiaan pystyny. Onneks asiasta ei tullu mitään mussutusta, koska en oo ihan varma, että olisinko siinä kohtaa pystyny pitää kaiken vitutuksen sisälläni. Kokonaisuudessaan meinaan se ”museo” oli hyvinkin oksettava laitos (tää nyt kai on sanomattakin selvää), ja mulla vaan pyöri päässä koko ajan, että kuka vittu ja miksi on halunnu lahjottaa noille ihmisperseille yhtään mitään ikinä? Ja se, että ne on laitettu esille noin, että saadaan pohjois-korealaiset (ja yritetään vissiin vakuuttaa myös muun maalaiset turistit) uskomaan, että muukin maailma heidän johtajiaan palvoo, on musta oksettavaa. Tämän museon tai näyttelyn, kuten he sitä kutsuvat, jälkeen oltiin menossa toiseen samanlaiseen. Kieltäydyin. Totesin, että ei enää tota (paska-propagandaa) mulle. Yllätyksekseni osa kiinalaisistakin halus jättäytyy ulkopuolella, joten muiden kiertäessä sisällä, me venailtiin toisen oppaan kanssa pihalla auringosta nauttien.

Näyttely oli kuitenkin rakennettu huikeisiin maisemiin Myohyang-vuorelle.

Näyttelyn rakennus

Oppamme näyttelyssä ja temppelissä. Oppaalla on perinteinen pohjois-korealainen naisten vaate päällään.

Museo-asioiden jälkeen käytiin Pohjois-Korean vanhimassa temppelissä, Pohyon temppelissä, joka sijaistee samaisella vuorella, Myohyangilla. Illalla käytiin Kim Il-sungin "synnyinkodissa". Kimg Il-sungin oikea synnyinkoti on oikeasti Chilgolin kylässä. Me käytiin täällä Mangyongdaen kylässä olevassa talossa, joka oli Kimg Il-sungin isovanhempien talo, ja tämän lapsuudenkoti, mutta ei tämän synnyinkoti, vaikkakin sitä nykyään esitetäänkin turreille ”suuren johtajan” syntymäkotina. Loppuillasta Pjongjangissa käytiin vielä paikallisten koululaisten tanssi- ja musiikkiesityksiä katsomassa. Ja sitten illallisen jälkeen hotellille.

Pohyon temppeli, Mt. Myohyang

Pohyon temppeli, Mt. Myohyang

Kim Il-sungin "syntymäkoti", Mangyongdaen kylä

Illallinen ravintolassa Pjongjangissa. Jokainen sai oman pikkukattilan, jossa jokainen sai kokata itse itselleen haluamansa asiat. Ehkä koko reissun paras ruoka. Nams.

Päivä 3

Aamulla lähdettiin heti kohti kuuluisaa Koreoiden välistä raja-asemaa, Panmunjomia, joka on demilitarisoitu vyöhyke Koreoiden välissä. Alue on noin 230km pitkä ja 4km leveä. Aluetta pidetään myös yleisesti maailman suurimpana miinakenttänä, sillä sinne on siroteltu noin miljoona maamiinaa puolin ja toisin rajaa. Sinne kesti noin 2h30min bussilla Pyongyangista. 

Maisemaa matkalla

Maisemaa matkalla

 

Ennen varsinaista raja-asemaa käytiin paikassa, jossa meidän rekisteröitiin rajalle menijöiksi, ja mukaamme laitettiin yksi sotilas ”opastamaan” meitä. Sen jälkeen kävimme tiloissa, jossa Korean sodan aselepo solmittiin. Siellä meille myös kerrottiin Pohjois-Korean näkemys sodasta sekä sen loppumisesta, sekä tietysti siihen johtaneista syistä. Pohjois-Korean näkemyksen mukaanhan Korean sota syttyi siitä, kun Etelä-Korea jenkkien avustamana hyökkäsi Pohjois-Koreaan, ja pohjois-korealaiset joutuivat puolustamaan maataan. Ai että joutu ihminen purra huultaan, kun teki mieli olla pariinkiin oteeseen, että ”hei, itseasiassa...”. No, joka tapauksessa sieltä meidät sitten kärrätiin itse raja-asemalle. Tie raja-asemalle oli eräänlainen leveä betoninen vallihauta, jonka laidoilla oli aivan jäätävän kokosia betonimöhkäleitä vaijereilla kiinni viritettyinä. Ovat siinä siksi, että, mikäli etelästä hyökätään, tuo tie tukitan ja vihollisen eteneminen estetään tipauttamalla betonimökäleet siihen tielle. Ikävä ajatus.

Kartta raja-asemasta, Panmunjom

Rakennus, jossa aselepo solmittiin.

"It was here on July 27, 1953 that the American imperialists got down on their knees before the heroic Chosun people to sign the ceasefire for the war they had provoked June 25, 1950." Että näin.

Alkuperäiset sopimukset.

Varsinainen raja-asema oli hyvinkin pysäyttävä kokemus. Käytiin sisällä eräänlaisessa rajakopissa, jossa keskellä koppia on pöytä, ja keskellä pöytää on vedetty mikkejä piuhoineen. Ja siitä menee se varsinainen raja Koreoiden välillä. Huisia. Meille myös about miljoona kertaa (ennen rajalle menoa siis) kerrottiin, että siellä on sitten erittäin vaarallista, vaarallista on, ei saa yrittää Etelä-Korean puolelle (WTF?!), eikä missään tilanteessa ottaa valokuvaa yhdestäkään sotilaasta. Ok. Voisin sanoa, että ymmärsin jo ekalla kerralla. Neljällä kerralla, kun asiaa läpikäytiin rupesi jo ohesti ottamaan kupoliin, kun kerrattiin, että "yksi maailman vaarallisimmista paikoista on, tulenarkaa on, rauhallista käytöstä, EI KUVIA sotilaista". ”Joo, en vittu yritä juosta sotilasvartion läpi Etelä-Koreaan!” No, anyway, siellä sitten ”sen pöydän” ääressä istuttiin ja pönötettiin ja kuunneltiin taas "historiallista" luentoa.

"Mikrofonilinja"

Pohjois-Korean ja Etelä-Korean raja. Sentilleen.

Tuolla keskimmäisessä rajakopissa oltiin. Takana Etelä-Korean rajan hallintorakennus.

Pohjois-Korean rajan hallintorakennus.

Tämän jälkeen siirrytiiin Pohjois-Korean hallintorakennuksen parvekkeelle, josta sai ottaa valokuvia Etelä-Korean vastaavasta pytingistä. Ja turreahan ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun salama siel välähteli ninku ei koskaan. Meijen mukana oli siis myös tämä sotilasherra, joka oli meitä siellä opastamassa. Hänestä oli hirveen kiinnostavaa mun kanssa jutulle alkaa (oli siis kyl kontaktiin alkanut jo siel rauhansopimus-rakennuksella), koska olinhan ainut ei-kiinalainen about 40 kiinalaisen ryhmässä (meijen kinu-ryhmän kanssa sinne rajalle tuli myös toinen kinu-ryhmä samaan aikaan), ja kauheesti kiinnosti se, että Suomesta olen. No, vastaavasti mua KAUHEESTI kiinnosti ottaa foto siitä (vaikka se oli TOSI KIELLETTYÄ), koska olin myös ehkä koko matkan miettiny, että miten saan salaa otettua foton pohjois-korealaisesta sotilaasta ilman, että se tajuaa sen... No, nyt päätin, että on aika, ja kysyin, että voiks se tulla mun kaa fotoon? Ahaa, ei voi, ilmoitti ykskantaan hän. En luovuttanu, vaan maanittelin ja anelin ja hymyilin ja räpyttelin silmiä (ja voin kertoo, että useempi "pliis" lausuttiin mun toimesta...), kunnes se lopulta suostu. Great success!!! Häntä myös kauheesti nauratti mun sinnikkyys saada tahtoni läpi. Haha. Tän jälkeen kauhee kinukkilauma hyökkäs siihen, ja vaati myöskin saada päästä fotoon sen kans. Muutaman kans se suostu, ja sit sano, et ei enää. Kinulla paha mieli, ja minä myhäilin tyytyväisyyttäni.

Siellä Pohjois-Korean hallintorakennuksen parvekkeella turre poseeraa ninku ei koskaan...

Hihihii. Tää on ehkä mun suosikki-foto koko reissusta tähän mennessä. Ai että.

Käsittämätöntä on myös se tosiasia, että raja-asemlta on 70km Souliin, ja kuitenkin matka on niin pitkä, että käytännössä juuri kukaan pohjois-korealainen ei pääse sinne koskaan.

Taulu kuvastaa sitä, että Koreat vielä joku päivä ovat taas yhtä.

Raja-aseman jälkeen käytiin Koryo Museumissa (eli Kaesongin historiallisilla monumenteilla), joka on toinen Pohjois-Korean Unescon Maailmanperintökohteisiin kuuluvista paikoista.

Illalla palattiin Pjongjangiin, jossa käytiin turreilemassa Riemukaarella (kyllä, Pjongangissa on myös riemukaari, OMG ja LOL). Pjongjangin riemukaari rakennettiin aikoinaan sen kunniaksi, että Korea vapautu Japanin keisarikunnan vallasta. Arvatenki Pjoyjangin riemukaari on myös maailman suurin riemukaari.  Riemukaaren jälkeen käytiin vielä toisella jättimäisellä monumentilla.

Riemukaari

Monument to the Party Founding. Monumentissa olevat vasara, sirppi ja kirjoituspensseli kuvaavat työläisiä, talonpoikia sekä älymystöä.

Sitten ajettiin vielä yksi väli metrolla. Kysyttäessä mulle kerrottiin, että yksi väli ajetaan vain siksi, että on ruuhka-aika. Mulle tuli sellanen pieni aavistus, että osasyy saattaa olla myös se, että nää kaks asemaa on koristeltuja ja esittelykelpoisia, muut kauheita lääviä. Tai sitten se tosiaan oli se ruuhka-aika, kuka osaa sanoa. Koko metroverkosto (joka koostuu kahesta reitistä ja 17 asemasta) on rakennettu yli 100 metrin syvyyteen ja toimii myös tarvittaessa väestönsuojana.

Päivä 4

Aamulla käytiin vielä hetki turreilemassa Kim Il-sungin aukiolla, josta sitten suuntasimme rautatieasemalle ja kohti Kiinaa. 

Juche-aatteen torni

Kim Il-sungin aukio

Kim Il-sungin aukio

Bussipysäkki. Näit kaiuttimia oli istutettu aivan joka paikkaan ympäri kaupunkia. Sieltä voivat sitten iloista propagandaa kansalaiselle molottaa armotta.

Myös lähtiessä rajamuodollisuudet oli lähinnä vitsi. Puoltoista tuntia meni aikaa, mutta se nyt johtu lähinnä siitä, että ne tarkastaa manuaalisesti koko junan passit ja maastapoistumiskortit. Joiltain kiinalaisilta katottiin kaikki matkatavarat, mun ei tarvinnu avata edes käsilaukkua, rinkasta puhumattakaan. Mulle ei myöskään tehty ruumiintarkastusta. Kiinassa muodollisuuksiin meni puol tuntia. Ja sit oli reissu paketissa. Haikea oli mieli, kun ystävyyssilta yliettiin Kiinaan päin. 

Pjongjangin rautatieasema

Pjongjangin rautatieaseman odotustilat

 

Pjongjangin asemalaituri

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen päätökseeni mennä Pohjois-Koreaan. Moni mielikuva on muuttunu ja moni oleusarvoinen asia on muuttunu todeksi. Kaikki oli tosi sellasta, ku odotin, ja kuitenkin täysin erilaista. Kaikkialla oli kuvottavaa Pohjois-Korea-propagandaa, mainoksia ei ollu missää ja joka paikkaa ”koristi” Kim Jong-ilin ja Kim Il-sungin paksut naamat. Pjongjang oli outo kaupunki. Mut ei kuitenkaan ihan niin alkeellinen, ku aattelin. Maaseutu oli must hyvin sellasta, ku se on monessa Aasian kehittyvässä maassa, ehkä vähän viel vaa alkeellisempaa (ilman juuri mitään maatalouskoneita), mutta pääpiirteittäin hyvin samannäköstä. Matkan varrella oli upeeta (ja koskematonta!) luontoa ja huikeita maisemia. Monilta osin mulle tuli jostain syystä Myanmar mieleen. 

Näitä propaganda-tauluja oli jos jonkinnäköisiä, ja joka paikka tulvillaan.

Näitä vastaavia oli koko Pohjois-Korea tulvillaan. Suuri johtaja ja rakas johtaja.

Tavallaan neljä päivää oli aivan riittävästi (ainakin tässä iloisessa seuramatka-muodossa), ja kuitenkin siellä oli vierähtänyt helposti vaikka kuukaus. Kaikki oli kauheen mielenkiintoista ja ennenkokematonta. Uskon myös, että jos olis ollu itsenäisellä matkalla (siis ilman ryhmää), olis saanu ihan eri tavalla vaikuttaa kohteisiin ja ois saanu varmasti myös enemmän pyöriä kaupungilla ja jopa käydä semi-paikallisessa baarissa(!!!!). Opas kertokin, että enemmän ja enemmän ulkomaalaiset saa tehdä kaikkii asioita, tosin, oppaat pitää edelleen olla ihan koko ajan mukana missä tahansa hotellin ulkopuolella liikkuukin.

Aivan sietömätön tosiasia on se, että missä pelossa ja missä sensuurissa ja millasen jäätävän aivopesun keskellä ihmiset joutuvat elämään. Ja käsittämättömältä tuntuu, että kaikki kauheudet on saanu Pohjois-Koreassa jatkua jo yli 70 vuotta. Haluan kuitenkin uskoa siihen, että tää touhu ei voi kauaa enää tällasenaan jatkua, muutos on jo ovella. Haluan ehdottomasti matkustaa uudestaan Pohjois-Koreaan, mutta ei enää näin. Ei tukemaan järjetöntä diktatuuria, ei ei ei. Eikä tää oo mikään oikee tapa matkustaa, että turreryhmää kuskataan nähtävyydeltä toiselle ja välillä syötetään ja juotetaan. Ei ainakaan mulle. Kauhee tapa matkustaa. Vikana päivänä vähän ennen lähtöä opas kysy multa, että aionko joskus vielä matkustaa Pohjois-Koreaan? Kerroin, että aion, ehdottomasti. Aion palata Pohjois-Koreaan sitten, kun Pohjois-Korea on vapaa maa ja sitten, kun rajat on auki. Ja kerroin, että todella toivon sydämeni pohjasta, että Pohjois-Korea saisi vapautensa. Opas sanoi mulle, että sitä hänkin toivoo, ja toivoo, että se päivä olisi pian. Hmm. Jäi hyvä mieli.

 

Pjongjang

Pjongjang

Pjongjang

Pjongjang

Pjongjang

Pjongjang

Ja viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä. Toi vaaka. Tai ennemminkin toi herra, joka vaakaa kaupittelee. Tai ehkä ton herran ilme. Ja sit kuitenki kaikkein eniten herran kampaus. Mistäs taas kyse? Mut oikeella puolella tuote, jonka hienouden on Pohjois-Koreakin tajunnu: nukkaimuri. LOL.